Kerjääminen ja kaupustelu kielletty

Keväällä kuusi vuotta sitten näin taksin ikkunasta miehen, joka myi lyijykyniä autokaistojen välisellä ruohokaistaleella. Jos joku ruuhkaisella tiellä sattuisi avaamaan ikkunan ja ostaisi paketillisen perinteisiä teroitettavia puisia lyijykyniä.

On katseita joita en koskaan unohda. Katseita, jotka vuosien päästäkin vaativat minua tilille siitä, miten olen elänyt elämäni. Miten olen suhtautunut toisiin ihmisiin. Miten olen lunastanut paikkani lähimmäisenä. Muistan erään isän harmaat vetistävät silmät, kun hän työnsi käteeni lapun, jossa oli lueteltu lääkkeitten nimiä ja lääkkeiden vieressä yhteissumma 17,80€. Sen verran hän olisi tarvinnut lapsensa lääkkeisiin. Hätääntynyt katse, joka etsii toista katsetta, jossa ihmisyys läikähtää. Ja nyt voit sanoa, niin kuin ystäväni sanoivat silloin, ”hän saattoi olla huijari, ihmiset keksivät kaikenlaisia keinoja saadakseen rahaa. Sairas lapsi vetoaa tunteisiin”.

Ja sen lyijykynänmyyjän katse. Pälyilevä katse harmaassa sadesäässä. Hämmentyneenä hyppelehtivät silmät, jotka yrittävät pisaroiden peittämien ikkunoiden lomitse nähdä sisälle autoihin. Kohtaisiko jossain autossa toisen katseen, joka tunnustaisi ihmisen hädän.

Pahimman laatuista hiljaisuutta ihmiskunnan pimeissä vaiheissa on ollut hyvien ihmisten hiljaisuus. Niiden, jotka näkevät toisen ihmisen hädän, mutta kääntävät päänsä pois. Kulkevat ohi ja odottavat, että joku muu tekisi jotakin. Minä olen saanut monenlaista tältä yhteiskunnalta ja siksi en pälyile kaduilla hätääntyneenä kyselemässä seuraavaa ateriaa tai yösijaa. Mutta naisena jossakin toisessa maassa, joihinkin toisiin olosuhteisiin syntyneenä, olisinko minä ehkä katseellani etsimässä seuraa, jotta olisi kyllin syödä.

Minä en nähnyt lyijykynäkauppiasta Suomessa. En myöskään isää, joka tarvitsi lääkkeitä lapselleen. Sillä ei ole väliä. Nämä miehet ovat ihmisiä yhtä kaikki. Kukaan ei osta lyijykyniä kirjoittamisentarpeen vuoksi auton ikkunasta. On varmasti oman itsekunnioituksen vuoksi helpompi myydä jotakin, täysin turhaakin, kuin vain kerjätä. Ja sen saman syyn vuoksi en ole kiinnostunut siitä, oliko hätääntyneellä isällä jossain sairas lapsi vai ei. Turhaan hän ei ollut tiellä ihmisiä pysäyttelemässä. Hän tarvitsi rahaa johonkin, mihin jonkun toisen yhteiskunnan turvaverkot eivät verkkojaan olleet kutoneet.

Suurin osa tämän maailman hätääntyneistä katseista ei koskaan tavoita minun silmiäni. Suurin osa epäinhimillisestä kohtelusta ei koskaan yllä lehtiotsikoihin. Minä en niistä uutisia tule lukemaan. Oikeastaan ajattelen, että on hyvä niin. En kestäisi sitä hätää. En kestäisi sitä pohjoismaisen ihmisen omantunnon taakkaa siitä, että sain sattuman oikusta syntyä tänne. Se ei ole armoa, enkä minä ole sitä ansainnut. Se on vain sattumaa. Ja tähän maahan syntyminen ei riitä. Hätää on täälläkin. Vauvat eivät valitse syntyä perheisiin, joista saa hyvät eväät elämään. Ongelmat eivät poistu, jos huudan hädänalaiselle, että menisit kouluun, menisit omaan maahasi, laittaisit asiasi kuntoon, häviäisit edes toiseen kaupunginosaan. Ongelma ei poistu, jos annan kolikon tai olen antamatta. Maailmassa on epäoikeudenmukaisuutta ja hätää, jota en voi korjata, mutta en voi sitä siirtää myöskään silmistäni pois. Aina voin toki katsoa muualle. Voin aina valita jonkun keinon olla tunnustamatta ja tunnistamatta.

On katseita, joita en koskaan unohda. En ostanut lyijykyniä maaliskuun 14. päivä 2013. En antanut rahaa lääkkeisiin 10. elokuuta 2018. Joka päivä on syötävä. Toivottavasti joku muu osti lyijykyniä. Toivottavasti joku muu kaivoi taskustaan 17,80€. Entä jos ne olisivat minun vetistävät silmäni harmaassa aamussa kysymässä inhimillisyyttä toisten silmistä. Aivan oikeutetusti noiden miesten silmät vaativat minua tilille varmasti niin kauan kuin elän.

Nanna Helaakoski, Kampin kappelin vs. toiminnanjohtaja