Kuka tarvitsee diakoniaa?
Seurakunnan aktiivisena maallikkojäsenenä joutuu selkiyttämään itselleen monia perusasioita. Eräs problemaattinen kysymys on, kuka tarvitsee diakoniaa, kuka sen määrittää ja millä perusteella. Vielä pari vuotta sitten saattoi Kirkko ja Kaupunki -lehden ilmoituksesta nähdä, että diakoniatyöntekijät tarjoavat puuroa tai soppaa vähävaraisille ja työttömille. Kirkon perustehtävän esittelyn perusteella diakonian palveluita tarvitsevat ne henkilöt, jotka eivät ole muualta saaneet apua.
Vapaaehtoinen puuroannoksen jakaja sai pohdittavakseen kysymyksen, kuka oli riittävän vähävarainen. Vapaaehtoinen ei kysy ihmisten tuloja, ei tiedä, kuka on ahdingossa, ei tiedä, onko joku menettänyt varallisuutensa tai millaiset päivärahat työtön saa. Ihmetytti, miten lohdutetaan henkilöä, joka ei voi tai kehtaa tulla puurolle, kun ei tiedä, onko ”niin köyhä”. Kutsutaanko hänet köyhien sopalle vai lähetetäänkö ovelta pois? Ihmisten luokitus vähävaraisiin ja työttömiin vaikutti vanhakantaiselta, eivätkä kaikki seurakunnat suinkaan tehneet vastaavia luokituksia.
Nykyisin sopat, puurot, kahvit ja voileivät tarjotaan niille, jotka saapuvat paikalle ja jotka ovat itse arvioineet kuuluvansa diakonian tarvitsijoiksi. Yhä useampi arkailija on tullut reippaasti mukaan ja rohkaissut tuttavaansakin tulemaan. Samalla yksinäiset ovat löytäneet yhteisön ja kauppaan menijä tutun, jota tervehditään. Joidenkin henkinen pahoinvointi on lievittynyt ja päihteiden käyttö vähentynyt. Mutta kuka loppujen lopuksi tarvitsee diakoniaa? Kuka on oikeutettu saamaan diakonian palveluita?
Olen kuullut, että diakoninen palvelu pitäisi suunnata ”hädänalaisimmille”. Ehdotus vaikuttaa samalla tavalla vanhakantaiselta, kuin vähävaraiset ja työttömätkin. Millä oikeudella joku asettuu ihmisten ylä- tai ulkopuolelle luokittelemaan niitä henkilöitä, joiden arvellaan tarvitsevan diakoniaa? Mistä hädästä on kysymys? Millä mitataan hädänalaisuus? Eikö kysymyksessä ole ihmisarvon loukkaus ja siten eettisesti arveluttava kannanotto?
Diakonia tarkoittaa palvelemista ja kirkon perustehtävän konkreettista toteutusta lähimmäisenrakkauden hengessä, joten on aika päivittää sekä näkemys diakonian tarvitsijoista että käytännön toimista. Nykyisessä hyvinvointiyhteiskunnassa ihmiset saavat apua sosiaalitoimesta ja terveydenhuollosta, mutta väliinputoajia on runsaasti. Heillä on monenlaisia huolia ja huonovointisuutta, kuten syrjäytymistä, yksinäisyyttä, neuvottomuutta, henkistä pahoinvointia, piilossa olevaa hengellistä nälkää, vanhuuden raihnaisuutta, uupumista ja köyhyyttä. Eikö siinä ole diakonian toimialue nyt ja tulevaisuudessa? Avuksi ei riitä pelkästään keskustelu suljetussa huoneessa monimutkaisen ajanvarausproseduurin jälkeen ja ostolappu Tokmannille. Tarvitaan moninaisuutta, joustavuutta, yksilöllisyyttä ja yhteisöllisyyttä. Eikö diakonian pitäisi näkyä siellä, missä ihmiset liikkuvat? Eikö jossakin pitäisi olla pääsy ihmisen luo ilman kynnyksiä ja ajanvarauksia? Eikö pitäisi verkostoitua sosiaali- ja terveystoimen kanssa ja tehdä yhteistyötä järjestöjen, auttamistyötä tekevien uskontokuntien ja lahkojen kanssa? Eikö ole niin, että kuka tahansa meistä voi tarvita diakonisia palveluita, esimerkiksi lähimmäisenrakkauteen juurtunutta läsnäoloa ja kuulluksi tulemista? Kuka tahansa voi pudota nykyisten auttamisjärjestelmien väliin, joten eikö juuri hän tarvitse diakoniaa?
Irma Kiikkala
Diakonian vapaaehtoinen, Malmin seurakunta
- Lähestymistapa tunnetaan, löytyykö rohkeita toimijoita? - 18.01.2020
- Kuka auttaa väliinputoajaa? - 13.02.2019
- Ihmettelyä – vapaaehtoisesti - 17.10.2018
