LEMMIKKI LÄHIMMÄISENÄ
Vaiettu perheenjäsen
Diakoniatyöntekijän vastaanotolla käydään lävitse ihmisen taloustilannetta. Kysymyksillä kartoitetaan tuloja ja menoja kuukauden aikana. Samalla saadaan selville perheen koko sekä rahan käytön historia. Ihminen, joka avaa omaa talouttaan – monesti entuudestaan tuntemattomalle diakoniatyöntekijälle – haluaa antaa tilanteestaan hyväksyttävän kuvan. Kuvan, mistä ei paljastu, että perheenjäsenenä on eläin. Eläin tai eläimiä; jotka tarvitsevat ruokaa päivittäin. Lisäksi perheen menoja lisäävät lemmikin vakuutusmaksut sekä mahdolliset lääkärissä käynnit. Mitkä syyt ovat johtaneet siihen, että lemmikin omistaja ei kerro diakoniatyöntekijälle, että kotona on myös ruokaa tarvitseva eläin? Kysyin asiasta ja sain seuraavanlaisia vastauksia: ”Kun on köyhä, niin ei pitäisi enää lisätä menojaan koiran takia. Kissan ruuat ja kissan hiekat maksavat enemmän kuin omat ruokani. Noin monille eläimille emme pysty antamaan ruokaa. Jos lemmikin on ottanut, niin on täytynyt ymmärtää kustannukset. Lapsille saisin avustusta, mutta lemmikeilleni en.”
Ihminen jättää kertomatta nälkäisestä, sairaasta tai eutanasiapäätöstä odottavasta lemmikistään, sillä hän pelkää paljastavansa kuulijalleen rakkautensa sekä huolensa määrän. Ihminen ikään kuin aistii toisten ihmisten ennakkoluulot eläintä kohtaan tai sen, että eläin paljastuu ainoaksi omaiseksi. Diakoniatyössä olen halunnut helpottaa vastaanotolla olevaa ihmistä kysymällä häneltä:” kuuluuko talouteesi karvakuonoja?” Tämä hauskalta kuulostava nimitys lemmikistä on avannut monia uusia tarinoita ihmisen elämästä. Myös se vapauttaa, että tehdään näkyväksi ja hyväksytyksi asioita, joita on totuttu pitämään vain itsellään. Eräs 80-vuotias mies sanoi minulle, että sinä taidat ymmärtää, miten paljon minä rakastan omaa koiraani. Tämä minun ymmärrykseni oli syntynyt sillä hetkellä, kun perheeseemme tuli karvakuono. En tosin minäkään ymmärtänyt rahanmenoa, huolen määrää tai luopumisen tuskaa…mutta minulle koiran omistaja sai kertoa heidän päiväohjelmastaan, yhteisistä retkistä Espanjassa sekä kotimaassa. Rescue- koira oli saanut oman isännän ja 80-vuotias mies perheenjäsenen.
Yli miljoona lemmikkiä
Suomi on lemmikkien maa! Asukaslukuun suhteutettuna noin 30 % väestöstämme omistaa lemmikin tai lemmikkejä; koiria on yli 700 000 kpl Kennel liiton mukaan ja niiden lisäksi kissoja, jyrsijöitä, lintuja sekä kaneja. Näiden lukujen perusteella meidän tulisi aavistella, että monissa helsinkiläisissä asunnoissa asustaa yksi ihminen tai perhe eläimen kanssa. Erityisesti pääkaupunkiseudulla asuu yhden hengen talouksia lemmikkieläimineen. Korona-aika lisäsi huimasti lemmikkien määrää. Ihmiset olivat kotona tehden etätöitä, opiskellen tai muuten olosuhteiden sanelemina. Ajateltiin, että omaa elämäntilannetta voisi lemmikki piristää. Moni hankki ulkomailta rescue-koiran tai kissan ja ikään kuin hyvää tehden, sai tällä tavoin itselleen uskollisen ystävän. Mutta mitä tapahtui koronan jälkimainingeissa? Uskomatonta, mutta totta: lemmikkejä palautettiin kasvattajille kenneleihin kuin lahjoja joulun jälkeen kauppoihin! Sekin on tietenkin parempi kuin ottaa kaulapanta pois koiralta ja työntää autosta ulos Etelä-Eurooppalaiseen tyyliin. Maassamme on totuttu ajattelemaan, että eläimellä on oikeuksia ja ihmisen tehtävä on suojella eläintä. Mitä luulet, minne Liisa-kissa sitten menee, kun minua ei enää ole? Kuka Kallen saa jälkeeni? Minne voisin olla yhteydessä koirastani, kun minusta aika jättää? Nämä kysymykset ovat minulle esittäneet ikäihmiset kotikäynneillä. Kun vanhuksen asuinkumppanina on eläin, niin on luonnollista, että mieleen tulee oma kuolema ja lemmikin kohtalo. Olen kehottanut kirjaamaan ylös omia toiveita mukaan lukien lemmikin tulevaisuuden.
Vaikea päätös
Lemmikin omistajan on joskus tehtävä se kaikkein vaikein päätös, päätös lemmikin elämän päättämisestä. Näissä tilanteissa lemmikin elämästä päättäminen nostavat esille kysymykset syyllisyydestä ja vastuusta. Toki eläinlääkärin diagnoosi ja sanat eläimen tilanteen ennusteesta vaikuttavat päätökseen, mutta viimeinen lupa tulee omistajalta. Viimeistä käyntiä eläinlääkärillä ei koskaan unohda. Sitä ei osaa aavistaa silloin, kun pienen pennun syliinsä saa. Ja hyvä näin, sillä muutenhan elämän ilolta olisi otettu sen merkitys. ”Kun kävelen hihna kädessä ovesta ulos, kyyneleet valuvat, ikävä on raastava. Elämä menetti hetkessä ajan tajun; käyn mielessäni vuodet lävitse. Missä on lenkkikaveri, jonka kanssa kävelin tuhannet kilometrit parantaen maailmaa. Missä on veljeni, missä on siskoni; sinä korvasit sen puutteen. Missä on kolmas poikamme? Katson ylös ja näen taivaalla linnun ja sinä kuiskaat: ”täällä olen!” Minun Enkelipoikani, minun perheenjäseneni. Kiitos, että raotit kaunista eläinten maailmaa ja annoit uskollisuuttasi meitä kohtaan.” Helsingin seurakunnissa on ollut vuosia sururyhmiä läheisensä menettäneille. Kaksi vuotta sitten Malmin seurakunta aloitti Lemmikkinsä menettäneiden sururyhmän. Ryhmä oli menestys ja osallistujia oli paljon. Länsi-Helsingissä Kannelmäen seurakunta järjesti tänä keväänä myös lemmikkinsä menettäneiden ryhmän. Ihmisille suunnatut ryhmät ovat hyvin samanlaisia kuin lemmikkinsä menettäneidenkin ryhmät; surua käsitellään ja yhteistä vertaistukea saadaan ja jaetaan. Paras palaute ryhmäläiseltä oli, kun hän totesi:” kirkon touhut eivät ole mitenkään tuttuja, mutta tämä tuntui hyvältä, että saan puhua lemmikistäni ja saan lohtua.”
