Pimeät huoneet

Pelkäsin pienenä pimeää. Pelkäsin mörköä, joka asuu sängyn alla. Isoveli katsoi elokuvan Tappajahai. Minua kiellettiin katsomasta, mutta halusin näyttää rohkeuteni veljelleni ja katsoin elokuvan kielloista huolimatta. Yöllä tuolin päällä ollut vaatemytty muuttui haiksi. Piti sytyttää ja sammuttaa valot monta kertaa, jotta sain varmuuden siitä, ettei se ollut hai. En rohjennut sanoa tästä äidille ja isälle. Minuahan oli kielletty katsomasta sitä elokuvaa.

Kuusi viikkoa sitten perjantain ja lauantain välisenä yönä en saanut unta. Minua pelotti. Tuntui, että kehoni sisällä on rautakanki ja en saanut itseäni rennoksi. Päivällä oli työpaikkani mennyt kiinni ja se on kiinni vieläkin. Minä en silloin yöllä pelännyt itse koronaa, vaikka sitäkin minun on syytä pelätä. Minä pelkäsin tulevaa maailmaa, jota en tunne. Millaiseen yhteiskuntaan me palaamme? Tai eihän se ole palaamista enää. Millaiseen yhteiskuntaan saavumme, kun tämä on ohi? Kuinka monen konkurssin ja avioeron kautta?

Aikuisena on vaikeaa myöntää, että pelkää, koska hävettää pelätä. Ehkä muitakin pelottaa ja hävettää ja siksi eivät myönnä pelkäävänsä. Ehkä siksi aikuisten pelosta ei puhuta niin paljon kuin lasten. Siitäkin huolimatta, että aikuisten pelot ovat aikuisten kokoisia. Eivät ne ole vaatemyttyjä pimeän huoneen tuolinkarmilla. Ne ovat pelkoja maailman taloudesta, omasta taloudesta, voimien riittämisestä, unelmien sortumisesta, läheisten terveydestä, elämästä ja kuolemasta.

Minun kotini on pieni. En pelkää huoneita, joissa ei ole valot. Pienenä sytyttelin valoja huoneisiin, joissa oli pimeää vanhempien ollessa poissa kotoa. Saattaisin nyt aikuisenakin pelätä pimeitä huoneita, jos olisin suuressa talossa. Kesämökillä minua pelottaa joskus illalla mennä ulkohuussiin, joka on pimeällä pihan perällä. Ikään kuin metsässä olisi jotakin vaarallista.

Nyt kaikki työni on etätyötä. Niitä ihmisiä, joita tapaan normaalisti kasvotusten, kohtaan nyt vain puhelimen kautta. Tässä ajassa poikkeavaa on myös se, että yleensä minulta apua hakevien ihmisten pelot eivät ole samoja kuin minun pelkoni. Ja siksi voin olla heille valoisa ja toivorikas auttaja. Nyt minun täytyy välillä esittää urheaa, jotta voisin valaa toivoa. Tässä ajassa minua pelottavat ihan samat asiat kuin niitä ihmisiä, jotka minulle soittavat ja keskusteluapua pyytävät.

Rohkeuden ja pelon aiheet ja ajat vaihtelevat. Joskus pelko on yhteinen. Desmond Tutu sanoi, että toivo on kyky nähdä, että on olemassa myös valoa huolimatta kaikesta pimeydestä. Ehkä tänään on minun vuoroni sytyttää valoja sinun pimeisiin huoneisiisi. Ja huomenna, kun minä pelkään, toivottavasti joku toinen valaisee minun varjoisat kammarini.

Nanna Helaakoski, Kampin kappelin vs. toiminnanjohtaja

Kuva: freeimages.com

 

Haluatko lisää? Tilaa tieto uusista artikkeleista sähköpostiisi!


Haluatko lisää? Tilaa tieto uusista artikkeleista sähköpostiisi!

Sinua saattaisi kiinnostaa myös...

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.