Kokemusasiantuntija Ninan tarina: Vaikka ahdistaa, nyt minulla on keinoja käsitellä sitä
Diakonian kokemusasiantuntijana työskentelevä Nina kertoo tarinassaan mielenterveyden haasteistaan. Hän etsi päihteistä ja viiltelystä keinoja turruttaa pahaa oloaan, mutta nyt vuosien jälkeen hän sanoo: ”Minullahan on edelleen ihan samoja ahdistuksen aiheita kuin ennenkin, mutta nyt minulla on keinoja käsitellä niitä. Ja miksi juuri minä sairastuin? Ei sille välttämättä ole mitään yksiselitteistä syytä tai se voi olla monien asioiden summa. Tärkeintä on se, että voisin elää itselleni mielekästä elämää, haasteista huolimatta.”
”Kun esittelen itseni ja kerron olevani kokemusasiantuntijana seurakunnalla töissä, nousee ensimmäisenä usein kysymys: mistäs sinulla on kokemusta? Siispä kerron seuraavassa.
Synnyin pienemmällä paikkakunnalla kahdelle kuurolle vanhemmalle. Olen aina ollut herkkä ja varsinkin lapsena todella ujo. Jo nuorena vertailin itseäni ystäviin. Vertailimme koulutuloksia, hiusten pituutta ja jopa painoamme. Muistan hetken, kun painoin kilon enemmän kuin ystäväni. Ala-asteikäinen Nina päätti aloittaa laihduttamisen.
9-vuotiaana ajattelin, että Jumala loi minut jämäpaloista. Muut saivat jonkun taidon, tiedon tai esimerkiksi pitkät hiukset, mutta minä en mitään. Olin ylijääneistä paloista koottu yksilö, jolle ei suotu mitään hyvää.
Onneksi lapsuudestani on paljon myös hyviä muistoja. 7-vuotiaana löysin Harry Potterit ja sukelsin fantasiatarinoiden maailmaan. Harry Potter oli väylä paeta ympäröivää elämää ja kuvitella olevansa Tylypahkan oppilas. Luin todella paljon. Kuuluin Pollux-heppakerhoon ja suuri kerskailun kohteeni oli omistamani yli 100 hevoskirjaa! Harmittelen edelleen näin aikuisena, että olen mennyt ne kirjat myymään. Onneksi Kierrätyskeskuksista olen löytänyt monia heppakirjoja takaisin hyllyyni!
Teini-iän kipuilut varmasti moni tunnistaa: ulkonäköpaineet, koulupaineet ja pyrkimys kuulua joukkoon. Minulla ahdistuneisuus lisääntyi ja ensimmäiset päihdekokeilut tulivat kuvioihin. Aamulla jos peilistä katsoi epämiellyttävä ihminen, jätin menemättä kouluun. Kärsin pahoista uniongelmista, sain koulupäivinä nukuttua pari kolme tuntia yössä. Kuka sellaista jaksaa? Kärsin ujoudestani, minua ahdisti ja pelotti uudet ihmiset. Puhuttiin sosiaalisten tilanteiden pelosta. Esimerkiksi tet-jaksot yläkoulussa eivät oikein sujuneet ja koin ensimmäisen paniikkikohtaukseni.
Itsetuhoisuudestakin voi tulla riippuvaiseksi
Mitä vanhemmaksi tulin, sitä raskaammaksi asiat kävivät. Elämässä oli paljon ihania hetkiä, joita harmikseni varjostivat tummat pilvet. Löysin päihteistä helpotuksen. Sosiaalisten tilanteiden pelko helpotti, jos join – totta kai sitten join. En tainnut tietää, että pidemmän päälle päihteet eivät oloani helpota. Mahdollisesti vain pahentavat ja niinhän siinä kävi, että ahdistuneisuus ja masentuneisuus syveni ja syveni. Olin saanut lääkityksiä ja käytin lääkkeitä alkoholin kanssa sekaisin. Kunhan hetken olisi päässä hiljaista ja saisin nukkua, eikä tarvitsisi elää tätä elämää.
Mieli kulki pimeitä polkuja. Olin itsetuhoinen. Kirjoitin sosiaalisessa mediassani näin: Olen ollut riippuvainen itsetuhoisuudesta, viiltelystä. Se ei pelkästään helpottanut oloani, vaan koin hetkellisen euforian. Olin ylpeä arvistani. Lapsesta saakka toivoin olevani edes jossain erityinen, osaavani jotain ja viiltelystä lopulta tuli se.
Olin ylpeä arvistani. Lapsesta saakka toivoin olevani edes jossain erityinen, osaavani jotain ja viiltelystä lopulta tuli se.
Tunsin samaistumista, kun luin Evanna Lynchin elämänkerran. Hänelle anoreksiasta tuli ainut asia, joka pysyi rinnalla, kun pimeys otti vallan. ’’They only see what it cost you, not the cherished moments of solace and steadiness that it lent you. It was always there for you in dark moments when others weren’t.’’ -Evanna Lynch Karkeasti käännettynä: He näkevät vain sen, miten paljon se sinulta vei. Ei niitä rakkaita lohdutuksen ja tasapainon hetkiä, joita se sinulle antoi. Se oli aina sinua varten pimeissä hetkissä, kun muut eivät olleet.
Elämästä tuli pelkkää sairautta
Aikuisuuteeni on kuulunut terapiaa, sähköhoitoja, lääkkeitä, sairaalajaksoja ja diagnooseja diagnoosien perään. Elämästäni tuli pelkkää sairautta, en tuntenut enää itseäni. Olin Nina, masentunut ihminen ja työkyvyttömyyseläkkeellä. Tätä minun niin sanottu elämäni oli.
Nuorena aikuisena jatkuvasti sain kuulla, miten minun tulee parantua. Tulee parantua, jotta voin palata työelämään tai opiskelemaan. P-a-r-a-n-t-u-a.
Yritin huutaa hoitavalle taholle, että ettekö te ymmärrä – minä en ole valmis vielä opiskelemaan, minä en uskalla mennä töihin, minua ahdistaa ja en tahdo elää. Ettekö te kuule minua?
Ai että kuinka ahdisti. Ei minun tavoitteeni elämässä ole ollut parantua siksi, että minusta tulee tulla tuottava ihminen yhteiskunnalle. Käydä töissä ja maksaa veroja. Minähän yritin ’’parantua’’, yritin mennä opiskelemaan, mutta ne yritykset harmikseni päättyivät usein sairaslomaan ja sairaalajaksoon. Yritin huutaa hoitavalle taholle, että ettekö te ymmärrä – minä en ole valmis vielä opiskelemaan, minä en uskalla mennä töihin, minua ahdistaa ja en tahdo elää. Ettekö te kuule minua? Surullista sanoa, mutta traumatisoiduin kokemastani hoidosta.
Luulin, että kaikkien haasteiden täytyisi poistua, jotta voisin olla niin kuin muut. Eli parantuisin. Käytän mieluummin sanaa kuntoutuminen.
Olen kuntoutuja
Olen kuntoutujaTänä päivänä en sano, että olisin parantunut. En pidä siitä sanasta, se loi minulle illuusion, että on olemassa terveet, työssä käyvät ihmiset ja sitten minä sairas, yhteiskunnan ulkopuolella oleva. Luulin, että kaikkien haasteiden täytyisi poistua, jotta voisin olla niin kuin muut. Eli parantuisin. Käytän mieluummin sanaa kuntoutuminen. Minullahan on edelleen ihan samoja ahdistuksen aiheita kuin ennenkin, mutta nyt minulla on keinoja käsitellä niitä. Jos epäonnistun mielestäni jossain, ensimmäinen ajatukseni on, että miten kamala ja turha ihminen olen. Ennen olisin rankaissut itseäni siitä, käsitellyt tunteita itsetuhoisin keinoin. Tänä päivänä en tee niin. Syömishäiriöajatukset ovat jokaisen suupalan jälkeen mielessä, söin liikaa ja minun täytyy kuluttaa tämä ruoka pois, enkä syö tänään enää mitään. Toisin kuin mieleni kiusaajaääni Mörkö tahtoo, minä syön silti tänään uudelleen enkä lähde pakkoliikkumaan.
Miksi juuri minä sairastuin? Ei sille välttämättä ole mitään yksiselitteistä syytä tai se voi olla monien asioiden summa. Tärkeintä on se, että voisin elää itselleni mielekästä elämää, haasteista huolimatta.
Toistan. Tärkeintä on se, että voisi elää itselleen mielekästä elämää, haasteista huolimatta. <3″
Tarinansa kertoi Nina, diakonian 29-vuotias kokemusasiantuntija
- Kotiäitien kielikahvilassa unohtaa maailman hulluuden - 13.12.2023
- Kaipaus järkkymättömän turvan äärelle - 13.10.2023
- Huono-osaisuus aikamme ilmiönä - 22.09.2023
