Poltetun maan lapset

Yläasteen ensimmäisellä historian tunnilla historian opettaja sanoi luokallemme, että pitää ymmärtää historiaa, jotta voi ymmärtää nykyihmistä. En muista miten tuo lause aukeni minulle silloin. Aukeniko mitenkään. Nyt työssäni huomaan katsovani ihmisten tarinoiden kautta usein historiaan, jota en ole itse elänyt. Historiaan jota edes omasta elämästään puhuvat ihmiset eivät ole eläneet. Historian haavat kulkevat ihmismielissä niin valtavan pitkän ajan. Kaukana menneisyydessä alkunsa saaneet tapahtumaketjut saattavat vaikuttaa siihen, että yläkouluikäinen nuori tuntee ahdistusta päivittäin. Mutta hän ei ehkä huomaa, miten historia vaikuttaa nykyihmiseen. Hän ei ehkä huomaa, että ihmisen muisti on pidempi kuin ihmisen elämä. Ihmisen muisti on hänen perheensä muisti, hänen sukunsa muisti, hänen kaupunginosansa tarinoiden summa. Se on tämän maan muisti. Se on katkeruuden ullakolta löytynyt vanha päiväkirja.

Monet asiat jotka rampauttavat työssäni kohtaamieni ihmisten arkea, ovat syntyneet ennen heitä. ”Kun pappa tuli rintamalta, hän alkoi juoda ja siksi minäkin nyt juon ja lapseni juo.”, ”Ei meillä koskaan saanut itkeä, ei koskaan saanut kivuta syliin.”, ”Tytöt kasvatettiin kilteiksi ja pojat opetettiin piilottamaan tunteet.” ”Tosimies ei tunteitaan näytä.” Näitä suuret ikäluokat kertovat. Paikkakunnat vaihtuvat, nimet muuttuvat, mutta suomalainen tarina on saavuttanut korvissani saturaatiopisteen. Tänä vuonna tulee 100 vuotta Suomen sisällissodasta. Kuinka herkästi sekin vielä kuumentaa tunteita. Ihan vaikka vain sen myötä, millä nimellä tuota sotaa päättää kutsua. Meistä kukaan ei ole tuossa sodassa ollut, mutta haavojen varjot ovat pitkät. Puhumattomuus vaikeuttaa niiden paranemista.

Ja kun on niin monia, jotka sanovat, että ovat siksi vihaisia, katkeria tai viinan väärinkäyttäjiä, koska suvussa on tapahtunut vaikeita asioita. Syy vihalle löytyy, mutta ei keinoja katkaista kierrettä. Ja omituinen paha olo siirtyy aina sisällissodan vankileireiltä ja jatkosodan rintamilta kotiin. Kotiin, josta 50-luvulla rakentui tunnekylmä ja ahdistava, kotiin josta myöhemmin tuli 80-luvan laman lasten mummola. Ja niistä laman lapsista kasvoi seuraavan laman aikuisia, mutta sopua ei löydy. Löytyy vain syitä. Valitettavan usein löytyy viha, viina, väkivalta ja vaikeneminen.

Pitäisi osata tehdä sovinto oman menneisyyden kanssa, jotta voisi antaa anteeksi ja jatkaa eteenpäin elämässään. Tietysti on selvää, että sopu ei yleensä synny niin, että päätämme vain antaa anteeksi ja jatkamme pystypäin matkaa. Rauhantyö on prosessi. Aina voi syyttää omaa lapsuuttaan siitä, että minusta tuli sellainen tai tällainen. Ja vanhempiaan syyttäessään voi kuunnella heidän selityksiään siitä, miksi he eivät pystyneet parempaan. Olisitko sinä riittävän rohkea sanoaksesi, että tämä on minun elämäni, en suostu historiani uhriksi?

Mennyt muokkaa meissä tietysti myös hyvää. Historia antaa luonnetta, selviytymiskeinoja, huumoria ja halua toimia toisin. Myös minä olen monilla tavoin sukuni kohtaloiden vanki. Osaa asioista olen suostunut selvittämään. Osan pelkään kummittelevan koko elämäni ajan. Ne poltetut maat, joita emme ole saaneet itse sammutettua, olisi usein voinut sammuttaa apua hakemalla. Minua on auttanut paljon se, että olen suostunut puhumaan ja kaatamaan aitoja pihani ympäriltä. Joskus suurin apu tulee siitä, kun puhuu ulkopuoliselle auttajalle, joka ei suhtaudu tunteella sukujemme tarinoihin. Joskus mennyttä on mahdotonta selvittää niiden ihmisten kanssa, jotka ovat samaa mennyttä jakaneet. Saman perheen lapset katsovat lapsuuden kotiin eri silmälasein. Ja saman perheen lapsista vain yksi voi olla valmis astumaan ulos suvun kaltereiden läpi. Tuttu vankila voi houkutella enemmän kuin vieras vapaus.

Historianopettajani kertoi minulle myös pikkutytöstä, joka katsoo suoraan silmiimme Eero Järnefeltin taulussa Kaski. Tyttö oli nimeltään Johanna Kokkonen. Onkohan Johannan lastenlastenlastenlasten puseroissa vieläkin savun hajua?

Nanna Helaakoski