Uskonko siihen, että ihmiselle annetaan vain se, minkä jaksaa kantaa?
Ensi kuussa olen tehnyt diakoniatyötä neljä vuotta. Usein tuntuu siltä, että olen yhä se vastavalmistunut, joka seisoo kirkon ovella miettien, että miten voisin kertoa armosta ja lähimmäisenrakkaudesta heille, joita painaa huoli omassa elämässä ja joilla ei kenties ole tänään syötävää. Toisaalta neljään vuoteen on mahtunut todella paljon kohtaamisia, iloja, suruja, onnistumisia ja pettymyksiä. Työni on sisältänyt tapaamisia, vapaaehtoisten ja opiskelijoiden ohjaamista, yhteisöruokailuja, seurakuntalaisten iloissa ja suruissa mukana olemista, rippikoulutyötä, some-työtä, korona-pandemian poikkeusajan töitä, projekteja ja ennen kaikkea Jumalan johdatusta. Joidenkin elämään olen saanut tuoda valoa hetken aikaa, toisten rinnalla olen kulkenut kauemmin. Yhden ihmisen matka on jäänyt erityisesti mieleeni.
Neljä vuotta sitten Kannelmäen seurakunnan alueelle muuttanut nuori mies otti yhteyttä. Ystävä oli osannut neuvoa, että kannattaisi soittaa diakoniatyöntekijälle. Luokseni saapui väsynyt ihminen, joka oli joutunut sopeutumaan moniin muutoksiin. Yhdessä lähdimme avaamaan asioita, jotka olivat päätyneet solmuun. Eron myötä muutto erilaiseen asumismuotoon aiheutti monenlaisia haasteita, työkyky oli alentunut burnoutin ja vaikean masennuksen vuoksi ja huoli taloudellisesta tilanteesta oli suuri, sillä säästöt alkoivat pikkuhiljaa olla käytetty. Yhdessä rakensimme toivon pilkahduksia lähitulevaisuuteen, annoin ruoka-apua ja selvittelimme yhteiskunnan tuki-muotoja. Katsoin häntä ja kysyin itseltäni: uskonko siihen, että Jumala antaa meille jokaiselle vain sen verran taakkoja kuin jaksamme kantaa? Näin hänen kasvoillaan helpotuksen tunteen, kun hänen ei tarvinnut selvitellä solmuja yksin. Hänen taakkansa tuntui keventyneen.
Neljän vuoden aikana olemme tavanneet useampaan kertaan. Avattujen solmujen tilalle on tullut uusia solmuja: kelan päätökset ovat viivästyneet, työvoimapoliittiset toimenpiteet ovat juuttuneet kankeisiin rakenteisiin ja huolta on aiheuttanut tulojen vaihtelevuus. On ollut tilanteita, kun olen joutunut sanomaan, että nyt en osaa solmujasi avata. Silloin on tarvittu meidän lisäksi muun muassa sosiaalitoimen, asumisneuvojan ja TE-toimiston apukäsiä.
Pari kuukautta sitten istuimme yhdessä soppatykillä kasvishernekeittoa syöden ja mietin, että uskonko siihen, että meille annetaan sen verran, minkä jaksamme kantaa? Hän ei ole ainoa, kenen olen nähnyt melkein luhistuvan kaiken annetun taakan alle. Olen työssäni nähnyt sen, miten ihminen voi kantaa niin painavia taakkoja, että ei meinaa enää henkeäkään saada. Neljä vuotta sitten kohtaamani vastoinkäymisten uuvuttama henkilö kertoi istuessamme yhteisen aterian äärellä olevansa kiitollinen siitä, että diakoniatyö on olemassa. Yhteinen matkamme jatkuu vielä.
Nämä neljä vuotta ovat kuitenkin vahvistaneet uskoani diakoniatyön merkitykseen silloin, kun taakan alle meinaa luhistua. Diakoniatyöntekijän tehtävä on: ojentaa kädet, pidellä pystyssä ja pinnalla, puolustaa ja siunata, kannatella haasteellisen ajan yli ja kulkea rinnalla.
Jumala on kutsunut minut diakoniatyöntekijänä kannattelemaan ihmisiä silloin, kun heidän taakat ovat heille liian suuria itse kannettaviksi. Seisoessani kirkon ovella tunnen Jumalan antaman kutsun, että olen siellä, missä minun kuuluukin olla. Saan kertoa diakoniatyön kautta armosta ja lähimmäisenrakkaudesta niillä taidoilla, joita minulla on ja sellaisena kuin olen.
- Lohdun läsnäolo – diakoniatyöntekijän merkitys ihmisen rinnalla - 01.10.2025
- Unohdetut yhteiskunnan reunalla - 14.05.2025
- Kannelmäen seurakunnan diakonin havaintoja työn keskeltä - 25.09.2024
Joillekin annetaan enemmän ja toisille vähemmän. Kuitenkin jokaisella on omat taakkansa. Koskaan ei tiedä mitä joku käy läpi, siksi kaikkia tulee kohdella hyvin. Jokaisella on omat taistelunsa. Kaikki ei näy päällepäin. Kirkko ja Diakonia työ on tärkeää. Pitäisi puhua enemmän ja tuoda esiin miten paljon kirkko tekee hyvää, kaikkien kiistojen keskellä